"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta."
Oskarin piti taas huudahtaa: "Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä täälläkin", ja sitten Helga ja hän —, toinen vapisten sitä, että ainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on katsella onnea toisen ihmisen silmillä — haastelivat matkasuunnista ja rautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän ympärillään.
"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?" "Ei, St. Gotthardin." "Palaamme San Remon ja Nizzan tietä." "Ja Monte Carlon!" "Niin, tietysti — Monte Carlon."
"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle menossa", huomautti täti Margret.
"Niin luulisikin!" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.
Viattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus sisarestaan — että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä tietämätön, mutta hän itse tiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa rauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten sen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias hanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän johtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi — silloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei kukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se saanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.
Yksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin Magnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen epätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu oli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa täydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen; niinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja virkkoi:
"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?" Ja Oskar änkytteli:
"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole — nimittäin —"
"Miks'ei Magnuksesta?"