Kuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet tuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas, kauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen äänen muiden joukossa takanaan — soinnukkaan äänen, joka oli kajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän Magnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.
Hän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti häntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot astuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar tarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää aloittivat urut ja kuoro jälleen:
"Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän,
Sä aatokselle liian ylhäinen."
Thora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille katsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli kuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.
"Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän, jotk' ainiaaksi liität yhtenen —"
Hän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina — niin kaihoisina ja niin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse oli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi kuin kaikella voimallaan.
"Suo riemu, joka voittaa maisen murheen,
suo rauha, joka taiston tyynnyttää."
Magnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat hänelle ohi mennessä: "Thora kulta!" "Jumala Thoraamme siunatkoon!"
Oskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat hänellekin. "Niin uljaalta hän näyttääkin!" "Näyttääpä hän myös siltä, että pystyy pitämään huolta vaimostaan!" "Vaalipas häntä hyvin, Oskar!"
Viimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa asetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies Hans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.