Kun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri puhumaan Thorasta. "Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän tosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä ajan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli kenellekään annettavana — poikamme, lempipoikamme, toiveittemme epäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!"
Saatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja heti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:
"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan tottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn kiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja me saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on hän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on hänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa."
"Ja sen sanon", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, "että pieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää erään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki sitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia nuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten omani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko ilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain on ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää kummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin, missä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo." Johtaja viittasi kädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. "Niin, me saamme nähdä vanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu silmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt — lastemme silmin."
"Emmekä myöskään", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi, "kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa alle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen."
Oskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja sitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai niin totisena.
"Kiitän isää ja johtajaa", hän sanoi, "meidän saamastamme loistavasta lahjasta — joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme tarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne — on niin hauska nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme. 'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein perheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan eriä — tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet."
Kuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin ääni kävi epävarmaksi ja sortui.
"Kiitän myös piispaa", hän sanoi, "sanoista — viisaista ja liikuttavista sanoista — mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän, että rakkaus — rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä — minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin suuresti, kuin minun pitäisi — kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan sitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani rakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista kiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän. Tiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on antaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan katuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen sananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen vioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon anteeksi annettavaa."
Oskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman tehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut hypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta hänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden jälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli: