"Lapseni! Lapseni!" hän kuiski, vaaleat kasvot ilon kirkastamina. "Niin, hän on minun näköiseni. Huomaan sen itse. Mutta miks'ei se raota silmiään? Nukkuuko se? Sehän ei voi olla mahdollista, koska se vielä imee. Ku-kuu! Eikö hän olekin kaunis? Olenpa hupsu, kun niin sanon! Ja kuitenkin se on tosi. Kuu! Omani, kultuseni, tyttelin typykkä!"
Kaiken tämän katkonaisen loruilun, äitiyden jumalallisen hupsuuden aikana molemmat vanhemmat naiset seisoivat vieressä, yrittäen kaklatella ja naurella mustien silkkiesiliinainsa suojassa, mutta hädin hilliten kyyneleitään.
"Onko Oskar vielä nähnyt häntä?"
"Ei vielä", vastasi Anna.
"Mutta hänhän on jo palannut, eikö olekin? Etkö sanonut hänen tulleen?"
"On, mutta hän uupui tykkänään valvomiseen ja minä lähetin hänet nukkumaan."
"Poika parka!"
"Ja Magnuskin oli tullut, mutta minä en saanut häntä käymään levolle, ja hän työskentelee yhä keittiössä."
"Minustapa on paljon vaivaa jokaiselle!"
"Vaivaa! Emme me sitä vaivana pidä."