"Minä tulen heti."
"Thora kulta! Hän on viimeinkin onnellinen. En ole eläissäni nähnyt ketään niin onnellisena. Eikä kukaan ole koskaan paremmin ansainnut onnellisuutta. Juuri nyt lähtiessäni hänellä oli lapsen silmät. Mutta hän on vielä elämän ja kuoleman partaalla. Paljoa ei hän tarvitsisi paetakseen tästä maailmasta. Pidä siis vaaria sanoistasi! Oskar, äläkä virka mitään, mikä saattaisi häntä häiritä."
Oskar lupasi ja seurasi sitten äitiään Thoran makuukamariin. Kynnyksellä hän kuuli äidillisen hellinnän leppoista "buu-u, kuu-u" ja näki päänalusella hohtavat valkeat kasvot, ja niiden alapuolella pienet punakat piirteet.
"Thora parkani", hän virkkoi suudellen vaimonsa otsaa, "eihän sinulla liene kärsimyksiä nyt, vai mitä? Hiukan kalpea ehkä ja laihtunutkin, mutta parempivointinen, etkö olekin?"
"Katso!" kuiskasi Thora, siirtäen lapsen yltä vaipan ja ryhtymättä tuhlaamaan ajatuksiaan vähäpätöisempiin asioihin. "Kenen hän on näköinen, Oskar?"
"Näköinen! Kysytkö kenen hän on näköinen? No, hänpä on — aivan hullunkurisessa määrässä sinun näköisesi!"
"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin — noin."
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lapsi puhkesi itkuun ja vanhemmat naiset äänekkäihin vastalauseisiin.
"Tule pois, senkin suuri köhnys", komensi täti Margret.
"Ei, ei", huusi Thora. "Oskar ei se ollut. Hän ei milloinkaan satuta ketään. Minä sen tein, täti", mutta täti ei ottanut mokomia kuullakseen, vaan sieppasi lapsen vuoteesta ja alkoi sitä polviensa päällä hyssytellä kasvot alaspäin.