Thoran silmät olivat olleet kuivat ja jäykät, mutta sulivat nyt ja kävivät sumeeseen. "Oskar", hän sanoi, "äitisi on lähettänyt pikku Elinimme pois — anastanut hänet yöllä — ja minä olen niin heikkona ja huonona, ett'en voi nousta häntä etsimään."
"Oi, ei rakkaani, ei äiti", vastasi Oskar. "Makaahan hiljakseen, niin selitän."
"Tuo hänet minulle takaisin, Oskar. Rakastan pienokaistani. En voi elää ilman häntä."
"Tiedän sinun häntä rakastavan, Thora, ja lupaan sinulle, että saat hänet aikanaan takaisin."
"Ei, ei, rakkaani — nyt."
"Ei ihan vielä, Thora, mutta takaan kunniasanallani, että lapsi on turvassa. Ne pitävät hänestä kaikkea mahdollista huolta."
"Mitä oikeutta on niillä pitää huolta minun pienoisestani?" huudahti Thora. "Hän on minun. Minun täytyy saada hänet takaisin. Tahdon hänet takaisin."
Thoran säihkyvät silmät, jotka muunsivat koko kasvojen luonteen, ja raivosta ja vihasta kähisevä ääni muistuttivat petoeläintä, jolta on viety poikanen. Vääntyneiden, vaaleiden kasvonpiirteiden näkö värähdytti Oskaria, mutta hän vastasi säyseästi.
"Thora, jos antaudut tuollaisiin tunteisiin, niin saatat itsesi jälleen sairaaksi ja silloin pienokainen ei milloinkaan palaa luoksesi. Jos vain kuuntelet, niin kerron sinulle kaikki. Olit peräti huonona, ennenkuin pienokainen tuli, la lääkäri pelkäsi, että voisit tehdä jotakin vahinkoa sille. Sen tähden, pelastaaksemme sinut tuskasta ja vaarasta, minä otin hänet sinulta pois vähäksi aikaa — siksi aikaa vain — kunnes olet paremmassa voinnissa ja varmempi itsestäsi, Thora."
Suuri hiljaisuus silloin valtasi Thoran valittelun ja hän kuiskasi oneasti: "Sinäkö sen siis teitkin, Oskar?"