Heidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin punaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen, yli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut uurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa lievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet vihreäkattoiset elfit höyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat peltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon he pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen nyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.
Paitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit hoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi heille maitoa ja skyr'iä. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen äiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut hameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä luokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta oli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt kaupunkia.
"Siinäpä oli!" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. "Siinä näit sitä patriarkkaalista elämää."
"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa", sanoi Helga. "Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen lapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta minulle on annettava elämää, elämää, elämää!"
"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi, vai mitä?" sanoi Oskar.
"Ruumiineni ja sieluineni", nauroi Helga.
Seuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea, paljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat jyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset — toisella puolella jyrkät vierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun verhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa taloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja tuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa sammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen leima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut, mutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan, toisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen ulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista vaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja, osoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä eteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit. Keskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille — pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä ainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.
"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä", huudahti Helga.
"Mutta millainen sadun ja laulun maa", huomautti Oskar; "ja jos joku voisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi kuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman väkirynnäköllä."
"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua", intoili Helga.