"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?" kysyi Oskar.
"Ehkäpä niin", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen satulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet koskettivat Helgan poskea.
Sen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä Oskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja, niin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä heidän suonissaan.
Mutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö — syvä tasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista täplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut saarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta lukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä valkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa kiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja notkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä rotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja mustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi enkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä siipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir, julistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö, tuhansien laulujen aihe.
Oskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat kaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä ja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina. Huudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia ladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat kuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.
Tie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset seinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin historiantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin suurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen suorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista. Siinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin ikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja omituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan järkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella liehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen sotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina kalpoina välähtelivät.
Puolimatkassa kuilua oli kalliopenger ("Lakivuori" selitti Oskar Helgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet näyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden kämmenellä.
"Tuo se on hukutuslampi", selitteli Oskar. "Kun vain oli uskoton miehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen."
"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?" naureskeli Helga.
Lammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten äkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi järveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja valkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä — pieni puinen pappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu sälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.