"Tuo iso mies puhuu milloin tahtoo", virkahti toinen muukalainen, heidän kolmisin astellessaan alas katua, "ja milloin hän ei tahdo, silloin ei häneltä paholainenkaan saisi sanaa suusta."
IV.
Kahdesta johtajan talolle vievästä tiestä oli Thora valinnut lyhemmän ja käytetymmän, mutta oli kuitenkin huomaamattomana päässyt puikkelehtimaan kadulta kadulle. Taloa lähetessään hän oli kohdannut ruununvoudin ja nuo kaksi muukalaista, mutta he olivat vilkkaassa keskustelussa eivätkä nähneet hänen hoipertelevan sivuitseen pää Annan huiviin kiedottuna.
Kahdesti hän oli pysähtynyt hengähtämään ja kerran nojautunut lyhtypylvästä vasten, sillä hänen päätään huimasi ja nilkkojaan kivisti. Tähän asti niin lyhyeltä näyttänyt pikku matka oli nyt venynyt pitkäksi taipaleeksi, mutta loppui viimeinkin, ja hän läheni isänsä taloa kadun puolelta.
Hän oli aikonut hiljaa hiipiä sinne, astua sisään varkain, kuunnella, kunnes tiesi, missä lasta pidettiin ja sitten livahtaa huoneeseen sitä sieppaamaan.
Siinä mielessä hän nousi ylös kiviastuimia ja väänsi varovasti ovenripaa, mutta tuskin hän ehti äänettömästi työntää ovea raolleen, kun kajahti äänekäs helinä kellosta, jota siinä ei ennen ollut.
Tuossa tuokiossa alkoivat lapikkaat kiireesti kapsata alas portaita, ja ennenkuin hänen sekavat aivonsa ennättivät päättää mitä tehdä, tirkisteli täti Margret häntä kasvoihin.
"Varjele taivas, sinäkö?" huusi täti Margret ja näytti olevan tuupertua seljälleen.
Musertavan tappion tuskaa tuntien Thora seisoi vaiti, sydän jytisevänä kuin pyydystetyn linnun.
"Hyvä Jumala, kuinka sinä tänne yksinäsi pääsit! Ja mitä ihmettä Anna ajatteli sinut laskiessaan?" kummasteli täti Margret.