Sitten Thora kouristavaan purkaukseen puhjeten tunnusti: "Anna ei tiennyt mitään, täti Margret — hän oli nukkumassa — tulin pienoista katsomaan." Ja sitten hän lannistui peräti, piteli ovesta ja itki kuin lapsi.
Teräväkielinen hyvä sielu ei voinut kestää enempää. "Ja sitä saatkin, rakkaani", hän vakuutti hellästi. "Saatpa kylläkin, vauvaseni", hän vahvisti äärettömän säälivästi. "Saat niin varmasti kuin nimeni on Margret Nielsen", hän lupasi vielä kerran, jyrkän päättävästi. "Jättivät tänne minut kuin vahtikoiraksi sillä käskyllä, ettei kukaan saanut lasta lähestyä, mutta se oli tarkoitettu eräälle toiselle — eräälle, joka sen aikoi varastaa — niin sanottiin — vaikk'ei mahdukaan vanhaan tyhmään kallooni, mitä merkillistä aika mies voi tahtoa imevästä lapsesta. Mutta olenpa hupelo, kun pidättelen sinua ovella! Tule yläkertaan, tyttöseni. Käyhän edelläni, Thora hyvä — se on oikein — mutta ei niin pikaisesti — näetpä lapsesi kylläkin pian. Ja Thora kultaseni, jollen ole yrittänyt tuoda sitä takaisin sinulle, niin ei siihen ole ollut syynä rakkauden puute, eikä tunteittesi ymmärtämisen eikä kärsimystesi tajuamisen puute, vaan kun isäsi ja Helga, ja Oskarkin — Ei, toisaanne, Thora — lapsi on kadunpuoleisessa makuukamarissa."
"Onko hän terve?" kysyi Thora nopeaan hengittäen, siltamalle päästyään.
"Terveempi ei voi olla, ja niin rusoposkinen ja viehkeä", takasi täti
Margret, työntyen Thoran edelle ja avaten oven.
Mutta kavuttuaan portaat niin ylenmäärin joutuisasti Thora pysähtyi
kynnykselle ja painoi vasemmalla kädellään lujasti kylkeään. "Maltahan!
En voi vielä käydä sisälle", hän sanoi. "En ihan vielä, täti Margret.
Nukkuuko hän?"
"Sikeästi nukkuukin, Jumala häntä siunatkoon!"
"Onko tuo hänen hengitystään?"
"Ei, sehän on kissa. Eipäs, lapsihan se sittenkin on. Mutta tule, rakkaani, tule", hoputti täti Margret, ja sitten nuori äiti hengitystään pidätellen astui huoneeseen.
Lapsi nukkui kehdossa vaaleansinisessä pitsimyssyssään; pieni kellertäväin hiusten juovittama pää oli punakkana painunut valkealle pielukselle. Lattialla kehräsi kissa laskeutuvan auringon lämpöisessä sädekehässä, ja kaikki oli suloista ja rauhallista.
"Pienoiseni! Pienoiseni!" huusi Thora, ja hän vaipui polvilleen kätkyen ääreen ja ojensi käsivartensa sen yli kuin suojelevilla siivillään pesäänsä peittävä lintu.