Lapsi heräsi äitinsä hengityksen hiljaisen huounnan tuulahtaessa nukkuville kasvoilleen ja alkoi itkeä, jolloin Thora otti sen käsivarsilleen, nosti ylös kehdosta ja vaaliskeli sitä hellästi, pidellen sen pientä sojottavaa kätöstä omassa kädessään, niin ohutta, valkeaa ja hentoista.
"Pulloaan se tahtoo, Thora", virkkoi täti Margret, "ja tässä se onkin valmiina odottamassa — minä pidän sitä uuninreunalla lämpöisenä."
"Minä annan sitä sille, minä annan sitä sille", huusi Thora.
"Luuletko osaavasi, kaunoiseni? Mutta osaathan tietystikin. Hyväinen aika, sepä ihmeellistä — kun ihminen on äiti, niin hän osaa pienoiselle mitä vaan. Enkeli tuntuu kuiskuttavan: 'tee näin', ja hän tekee, ja se on juuri omiansa lapselle."
Pikku olento imeskeli nyt tukevasti, pikkaraiset kasvot äitinsä rintaa kohti ja pullea, punainen nyrkki hänen kelmeällä poskellaan.
"Mutta sinä tarvitset maitoa, lapseni", jutteli täti Margret. "Niin, ja jotakin voimistavaa myös, ja molempia saat ihan tuossa paikassa. Laskehan väsynyt pääsi tälle aluselle, kultaseni, ja odota kunnes käyn karahvin."
Lapsi oli jo torkahtamassa, ja Thora silmäili sitä rakkaasti ja huoahti:
"Jumala siunatkoon äiditöntä pienoistani!"
"Äiditöntä tosiaankin! Kuka häntä äidittömäksi sanoo? Minusta hänellä näyttää olevan liiankin monta äitiä", selitteli täti Margret.
Imuke luiskahti lapsen hölleneviltä huulilta, ja Thora kumartui suutelemaan pois pikku suukkosesta pirahtelevat pisarat.