"Soisinpa voivani kuolla", hän sanoi. "Soisin voivani nyt kuolla, täti
Margret."
Ja täti Margret vastasi kuuluvasti sopertaen: "Vai kuolla! Siemaisepa tämä pisara konjakkia ja vettä, äläkä noin joutavia lepertele."
Thora joi kulauksen, ja heti heitti hänet heikkous, mutta voimien palatessa elpyi se salainen aie, mikä hänet oli taloon jouduttanut.
"Minun täytyy kiirehtiä", hän ajatteli. "Anna seuraa perässäni."
Hänen vaivaantuneen ja loukatun äitiytensä viaton itsekkyys ei tiennyt mitään omaatuntoa, ja hän ryhtyi aprikoimaan miten suoriutua täti Margretista ja viedä lapsi pois.
Se oli pulmallinen ongelma, ja hän istui kauan sitä pohtien, mutta sattuma sen vihdoin ratkaisi.
"Voi sentään", rupatteli täti Margret, "miten viehättävän näköinen sinä olet tuossa istuessasi lapsi sylissä! Mutta olisipa aika yllätys joillekuille, jos voisivat nyt poiketa sisälle ja nähdä sinut! Eivätpä voi, Jumalan kiitosi Ovat viiden penikulman takana, ja ennen kuin palaavat, olet sinä poissa eikä yksikään ole hullua hurskaampi koko jutusta. Kun kissa on kylällä, niin hiiret hyppivät pöydälle. Mutta siunaa ja varjele mikä myrsky nousisikaan, jos konsanaan saisivat vihiä, että minä annoin sinun koskea pikku enkeliin! En tiedä sanoa, kuka siinä seikassa pahin on — isäsi, Oskar vai Helga. Kai sentään Helga on pahin, jos siksi tulee. Sinä, Thora, olet Nielsen, mutta Helga — hän on toisesta katraasta kotoisin. Hän on peräti ovela ja aina valmis tempun keksimään. Helga tuon ovikellonkin hankki ja kuullessani sinun tulevan sisälle ajattelin: 'Taas se ruununvouti sieltä pistäikse'; mutta sinä olisit minut höyhenelläkin nujertanut. Taivasten tekijä!"
Täti Margret, katsellessaan ulos ikkunasta, kohotti äkkiä kätensä ilmaan.
"Mitä nyt?" huudahti Thora.
"Siellä tulee — ei — kyllä, Anna tulee! Ja hänen takanaan ruununvouti ja kaksi viranomaista!"