"Ne tulevat minua noutamaan", tuskaantui Thora. "Tahtovat viedä minut pois lapseni luota. Mene alas pysähdyttämään niitä, täti Margret. Sano ett'en ole täällä — sano minun menneen — sano mitä tahansa —"
"Hiljaa, nypykkäni, älähän kiihdy. Jätä Margret Nielsenin järjestettäväksi tämä pikku asia. Minä vien Annan ja ruununvoudin taempaan vierashuoneeseen ja jaarittelen niille puuta heinää. Sitten sinä puikahdat ulos katuovesta ja riennät takaisin kotiin kenenkään tietämättä tuon taivaallista retkestäsi."
"Niin, niin, se käy päinsä", hoki Thora. "Sinä olet hiljaa kuin hiiri, ja minä pidän aika rähäkkää."
"Niin, niin, niin."
Kello helähti alhaalla, ja täti Margret kuiskasi: "Siinä ovat! Laske nyt lapsi takaisin kehtoon, kultaseni, ja vedä peite sen ylle."
"En vielä, annahan kun suutelen sitä vielä, vain viimeisen kerran", vastusti Thora.
Portaiden alapäästä kuului hätäinen ääni: "Margret! Margret Nielsen!"
"Täytyy lähteä — ole nopea", kuiskasi täti Margret, ja alakertaan pyrähtäen hän huusi: "minä tulen", ja sitten kuului sekavaa sorinaa ja ovi paiskattiin kiinni. Thora oli taaskin yksinään, ja sorretun äitiyden kuumeellinen voima valtasi hänet kuin hulluus. "Ne ovat tulleet jälleen riistämään lastani", hän ajatteli.
Silmänräpäyksessä hän oli luiskauttanut kengät jalastaan, siepannut peitteen ja kietaissut nukkuvan lapsen siihen, hiipinyt sukkasillaan alas portaita ja takakäytävän kautta ulos talosta.