"Lapsi poloinen, hänen piti meidän puhellessamme livahtaa ulos, mutta me menemmekin yllättämään hänet. Ja kun hänet näet pikku tylleröinen rinnallaan, katselemassa sitä ja suutelemassa sitä niin surullinen hymy huulillaan, pikku raukan, niin tulvii sydämesi kukkuroilleen. Mutta, kaiken hyvän nimessä, pyyhi silmäsi ja niistä nenäsi, Anna, ja koetahan totta totisesti olla iloisemman näköinen — hiljakseen nyt, hiljakseen, ettei hän luule ruununvoudin olevan kintereillämme."
Ja niin nämä kaksi vanhusta tuhertaen kuin nuhan saaneet, mutta yritellen hymyillä ja näyttää onnellisilta, laahustivat varovasti makuuhuoneeseen.
Mutta huone oli tyhjänä ja Thora poissa.
Vaimot katselivat toisiaan hetkisen, ja sitten täti Margret hyökkäsi kätkyen ääreen. Lapsikin oli poissa.
Silloin helähti ovikello taaskin. Täti Margret huusi: "Siellä hän on!" ja molemmat syöksähtivät kilvan alas katsomaan.
Magnus sieltä oli tulossa sisälle.
"Thora on ollut täällä, mutta on mennyt — mennyt juuri tällä hetkellä", huusi Anna.
"Ja vienyt lapsen mukanaan", huusi täti Margret.
Sanaakaan virkkamatta Magnus käännähti ympäri ja kiiti takaisin kadulle. Siellä hän tapasi ruununvoudin ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana hetkenä molemmat naiset juoksentelivat sinne tänne, ja miehet olivat lähteneet eri haaroille.
Puoli tuntia jälkeenpäin he taas tapasivat toisensa johtajan talolla. Ei ollut löytynyt Thoraa eikä lasta. He olivat kadonneet niin tyyten kuin laavavirran nielaisemina.