Vaimot istuivat vieretysten valjuin kasvoin ja säikkynein silmin, punoen nenäliinojaan solmuilta.
"Tohtori oli sittenkin oikeassa", huokaili Anna. "Oikeassa olivat kaikki, vaikka pidimme heitä niin kovina ja julmina. Lapsi raukka tahtoi kuolla — hän sanoi sen minulle itse."
"Sanoi minullekin — juuri tänä päivänä hän sanoi", huomautti täti
Margret.
"Eikö kaupungissa ole mitään taloa, missä hänen on ollut tapana käydä?" kysyi ruununvouti.
"Ei mitään", vastasi Anna, ja täti Margret selitti: "Thora ei ollut niitä — hän ei milloinkaan hörppinyt kahvia eikä juoruillut kenenkään kanssa."
"Koettakaamme vielä", esitti Magnus ruununvoudille.
Aurinko oli laskenut vuonon taa; ja tasangon mustat kalliot alkoivat häipyä illan sankkaan hämyyn, kun miehet toistamiseen palasivat johtajan kotiin. Heidän etsintänsä oli ollut turha, ja Magnuksen kasvot olivat vaaleat ja nääntyneet.
Anna ja täti Margret istuivat vierashuoneen ikkunassa vilpittömän murheen vallassa, mutta saaden jonkinlaista tyydytystä tuskaansa kadulle kasaantuneiden kaupunkilaisvaimojen säälittelevistä katseista.
"Tiesin sen hyödyttömäksi", virkkoi Anna. "Hän on mennyttä, pikku raukka — pelkään, että hän on mennyt taivaaseen, lapsi poloinen."
"Ja ottanut viattoman, rakkaan pienokaisen mukaansa", lisäsi täti
Margret.