"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."
"Et tiennyt, Thora?"
"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan oikeaa rakkautta — että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."
"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, ja
Thora sopersi: "Tunnen."
Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.
Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän — joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena — hän se oikeastaan olikin tiellä.
Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän ontolla ja käheällä äänellä:
"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"
Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:
"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän kestetyksi."