"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua sisään."
"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli kaiken loppu.
Höyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät levolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella tunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen kultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti, sillä "Lauran" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta perään.
Magnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä makuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla ja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.
"Hurraa! hurraa!" huusi väkijoukko ulkona.
"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!" toisteli kähisevä ääni sisältä.
Yht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja Magnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan. Hän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa kangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar poikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.
Päivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: "Ilmoitan sinulle, että isämme kuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena."
Mutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi Anna omasta puolestaan: "Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan haudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen."