Hän puhui Helgalle tästä, mutta tyttö vain nauroi hänen tuhmuuttaan. Rakastavaisilla sanoillaan ja hyväilyillään hän karkoitti hetkiseksi Oskarin levottomuuden, mutta se palasi yhä uudestaan takaisin. Välillä hänestä näytti, kuin olisi Finsen mahtaillut kaikkien keinojen ja hommien keksijänä ja että Finsenin tuttavat tulkitsivat tämän ryhdin sen ilmapiirin siveellisyyskäsitteiden mukaan, missä he elivät. Päästäkseen näistä salaisesti kalvavista epäluuloistaan Oskar vihdoin ehdotti Helgalle avioliittoa. Miksi ei? Eihän enää ollut mitään estettä, ja se lopettaisi kaikki vahingolliset väärinkäsitykset.
Muistellessaan menneisyyttä hän ajatteli, että Helga ilolla ottaisi hänen tarjouksensa vastaan, mutta ajat olivat muuttuneet, siitä kun he olivat yhdessä Islannissa, ja surumielinen hymyily huulillaan ravisti Helga päätänsä. Hän osoitti, miten turmiollinen avioliitto tätä nykyä olisi naiselle hänen asemassaan — turmiollinen hänen pyrinnöilleen, hänen kunnianhimolleen, yleisön suosiolle ja ennen kaikkea hänen suhteelleen niihin miehiin, joiden avun ja hyväntahtoisuuden tarpeessa hän oli. Näin puheli hän, kunnes Oskaria alkoi hävettää, ikäänkuin hän olisi jotakin rikollista ehdottanut.
"Mutta miksi sinä olisit mustasukkainen?" lausui Helga lähestyen syleilläkseen häntä. "Jos hän on sitä, niin siihen tosiaankin voi olla syytäkin."
Tyttö laski kätensä hänen kaulalleen ja pitkitti: "Afääri on afääriä, tiedäthän, ja saattaapa käydä niin, että olen vastaisuudessa pakoitettu tekemään töitä, joita kumpikaan emme toivoisi — ellei", hän lisäsi kuiskaamalla, kallistaen päänsä hänen rinnalleen, "ellei paha poikani vihdoinkin suostu menettelemään luonteensa ja neronsa mukaisesti ja sepitä niitä suuria teoksia, joihin varmasti tiedän hänen kykenevän, antaakseen minun laulaa sävellyksiään kautta maailman. Sitten", hän huusi intohimoisesti, säihkyvin silmin ja käsivarret Oskarin kaulaan kierrettyinä, "hän näkee, mitä minä voin!"
Tähän ja muihin tällaisiin puheisiin vastasi Oskar: "Ei, ei", tai "Se on mahdotonta", tai "Älkäämme puhuko siitä", mutta Helgan yhä uudistuvat lemmekkäät sanat ja hyväilyt olivat kuin vesi auringonpaisteisesta purosta, joka kallion ja kinoksen välin uuttaen lopuksi saa lumivyöryä liikkeelle.
Päivät kuluivat — eivät he niitä laskeneet, — puoli vuotta, vuosi, puolitoista, ja vihdoin lähestyi aika, jolloin Helgan hänelle valmistetun ohjelman mukaan oli jätettävä soittoakatemia ja matkustettava opinnoilleen Pariisiin. Lähestyvä ero kiusasi painajaisena Oskaria, joka turhaan koetti keksiä keinoja millä sen ehkäistä, kunnes kohtalon salainen leikki, jota ihmiset nimittävät sattumaksi ja jonka liittolaisena on inhimillisten intohimojen sokea pyrkimys, odottamatta tuli hänen avukseen.
Eräänä päivänä Finsen tuli touhuissaan Helgan työhuoneeseen, suu ammollaan uutisia. Yhtiö, joka piti teatteria ja pelisalonkia eräässä Rivieran tärkeimmistä kaupungeista, oli kääntynyt hänen puoleensa pyynnöllä, että hän esittäisi kykenevän orkesterinjohtajan tulevaksi oopperakaudeksi, ja hän oli esittänyt Oskaria; hänen suosituksensa oli hyväksytty, ja hänen tehtäväkseen oli jätetty sopia ehdoista asianomaisen kanssa ja toimittaa tämä viipymättä matkalle.
Jos halu eroittaa Oskar Helgasta oli osaltaan vaikuttanut Finsenin suunnitelmaan, niin hän siinä pahasti pettyi sillä Helga itse huudahti:
"Mainiota! Mutta jos Oskarista tulee soitantokauden johtaja siellä, niin miksi en saata minäkin lähteä mukaan? Hän voi asettaa minut vähäpätöisiin osiin salanimellä siellä kaukaisessa seudussa, missä ei kukaan saata minua tuntea ja siitä on parempaa harjoitusta näyttämöä varten kuin kaikista harjoituskursseista koko kristikunnassa."
"Oivallinen ajatus!" huusi Oskar, ja vaikka ei Finsen oikein näyttänyt tuumasta pitävän, niin täytyi hänenkin suostua.