Juuri tähän aikaan, kun Oskar parhaillaan sydämessään riemuitsi tästä onnen viime oikusta, valmistellen matkaansa Rivieralle, ja Helgan kirjoitettua Pariisiin, että hän oli päättänyt jättää opintonsa myöhemmäksi, saapui kirje Islannista iskien Oskariin kuin salama. Nähdessään mustareunaisen kirjekuoren, jonka osoitteessa tunsi Magnuksen käsialan, hän tunsi veren syöksähtävän päähänsä. Kesti kauan, ennenkuin hän sai rohkeutta avata sen. Tuntien itseään tympäisevän ja pyörryttävän, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lähti puistoon saadakseen vapaasti hengittää ja ajatella.
Hän ei ollut kirjoittanut äidilleen sen koommin, kuin lähetti ensimmäisestä asunnostaan kirjeen ensi päiviltään, sillä hän oli peljännyt kirjoittaa Short-streetiltä, jottei hänen köyhyytensä olisi käynyt ilmi, tai myöskään Piccadillyltä, peljäten mainita Helgaa. Senpä takia hän ei ollut Annan kirjeen jälkeen kuullut mitään kotoaan; ainoat uutisensa hän oli saanut Finseniltä tämän isältä saapuneita, ja ne koskivat pääasiallisesti yleisiä asioita — vaihtokaupan häviötä, uutta perustuslakia ja vaalien kulkua.
Joku hänen omaisistaan oli kuollut — kuka saattoi se olla? Ainoastaan siitä syystä, että pieni Elin oli nuorin ja hennoin, hän päätteli sen olevan tämän. Hänen pieni äiditön armaansa! Hän soimasi itseään, että oli intohimoisen rakkautensa pyörteessä niin vähän ajatellut lastaan. Mutta kyllä hän sentään oli häntä ajatellut: hän oli ajatellut jonakuna päivänä palata hänet noutamaan, kuten oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensakin, ja sitten korvata, mitä oli Thoraa kohtaan laiminlyönyt sillä rakkaudella ja hellällä huolenpidolla, jota tämän lapselle osoittaisi. Mutta ehkä tämä hyvitys nyt oli mahdoton, ehkä hänen suloinen pienokaisensa nyt olikin äitinsä luona taivaassa.
Oskarin mielestä kaikista onnettomuuksista, mitä hänelle olisi kodissaan saattanut tapahtua, pienen tyttären kuolema oli suurin; mutta hänen vihdoin avatessaan kirjeen ja nähdessään, että hänen isänsä se olikin vainajana, tuntui hänen murhe vieläkin raskaammalta. Hänen armas isänsä, joka oli rakastanut häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa ja jota hän oli pahimmin palkinnut! Hän muisti väärennyksensä, ja häpeän tunne oli hänet tukahuttaa; hän ajatteli lupaustaan katkaista suhteensa Helgaan ja tunsi omantuntonsa musertavan tuomion. Hänen isänsä, joka oli häntä aina hellinyt ja hänestä toivonut niin suuria, nyt mahdottomia toteuttaa, mahdottomia edes sinne päinkään täyttää, — tämä isä oli nyt kuollut, kaukana Islannissa, ja rakastanut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti!
Istuutuen penkille puun alle hän yritti lukea uudestaan, mikäli hämärtyvässä valossa ja sumenevin silmin saattoi, äitinsä monin oikeinkirjoitusvirhein ilmaistua nyyhkytystä kirjeen lopulta. Mutta silloin puistonvartija kosketti hänen olkapäätään huomauttaen, että portit suljettaisiin, ja sitten Lontoon sokkeloiden kumea pauhu taas humisi hänen korviinsa.
Helga oli sinä iltapäivänä odottanut häntä luokseen tekemään lopullisia valmistuksia heidän yhteistä matkaansa varten, mutta aurinko laski, ilta kului ja yö saapui, eikä Oskaria kuulunut. Seuraavana aamuna hän astui sisään pää kumarassa ja alakuloisin askelin, ja Helga näki jotakin tapahtuneen.
"Olet saanut pahoja uutisia, Oskar — mitä ne ovat?"
"Isäni on kuollut", vastasi hän, ja sen jälkeen he istuivat jonkun aikaa puhumattomina.
Sitten Helga toipui hämmennyksestään — hänen päässään oli pyörinyt kuin myllynratas — ja lausui tuskin kuuluvalla kuiskauksella:
"No, mitä aiot tehdä?"