Helga nousi seisaalleen ja ystävänsä ylitse kumartuen silitti hänen hiuksiaan — hänen vaalean tukkansa suorimattomia kiharoita — ja virkkoi leppoisesti:
"Ei, ei rakkaani! Sinä et saata konsanaan palata Islantiin, ennenkuin palaat sinne rikkaana ja kuuluisana. Ja sen saatat. Sanon, että sen saatat! Ja silloin minäkin ehkä…"
Mutta Oskar peitti korviansa käsillään, sillä Helgan puhe kuului hänestä pilanteolta.
"Siihen asti et saa ajatellakaan minua jättää, varsinkaan nyt, kun niin suuresti tarvitsen apuasi ja jolloin kaikki riippuu siitä — työni ja elämäni."
Hän laskeutui polvilleen Oskarin eteen, kietoen käsivartensa tämän kaulaan.
"Sano, ett'et jätä minua, armahin! Sano!"
Hänen hyväilynsä olivat ylenpalttiset, hän nimitteli Oskaria kaikin mahdollisin lempinimin — ja sai hänet taipumaan. Oskar tunsi, että pakotus palata Islantiin — velvollisuuden pakotus — oli väistynyt rakkauden valtaavan viehätyksen tieltä ja että hänen täytyi jäädä sinne, missä Helga oli, tapahtui mitä tahansa.
"Minä kuulun sinulle ruumiineni sieluineni, Helga — tee minulle mitä tahdot", hän lausui.
"Ja tulet siis Rivieralle?"
"Tulen."