Seuraavana päivänä hän näytti Oskarille kallisarvoista jalokiveä, jonka Finsen oli voittorahoillaan hänelle ostanut. "Onneni enteeksi!" hän iloitsi, ja kun Oskar vastusti lahjaa, niin hän intteli:
"Mutta miksi en sitä ottaisi vastaan? Jokainen penni, minkä hän minuun tuhlaa, tekee minut yhä välttämättömämmäksi hänelle vast'edes. No, rakkaani, älähän ole mustasukkainen. Enkö sinulle sanonut, että minun mahdollisesti täytyisi tehdä sellaistakin, jota ei kumpikaan meistä toivoisi?"
Tällaista puhetta kuullessaan oli Oskar tukehtua häpeästä. Hänen tunteensa Helgaa kohtaan vaihteli nyt alituisesti vihan ja rakkauden välillä. Hän rakasti häntä, hän vihasi häntä, halveksi häntä ja oli ylpeä hänestä, ja tämä hillitön sekasorto suisti hänet epätoivon valtaan.
Välistä hän ajatteli, että Helgan luonne oli äärettömän itsekäs, että hän uhraisi mitä hyvänsä ja kenen hyvänsä päästäkseen tarkoitustensa perille; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän uskoi, että tyttö rakasti häntä omaa voittoa pyytämättömällä rakkaudella, mutta että hänen luonnonlaatunsa herätti hänessä taistelua toiselta puolen rakkauden ja toiselta loistonhalun ja kunnianhimon välillä, joten hän oli yhtä paljon surkuttelua ansaitseva kuin Oskar itsekin.
Toisinaan hän kasinon puutarhassa käyskennellessään muisteli, miten Thora oli kärsinyt, kuten hän nyt kärsi, ja silloin, satakielen näkymättömänä virittäessä säveleitään hänen päänsä päällä ja yön tyyneyden tuudittaessa hänen sieluansa lepoon, hän myönsi kärsivänsä ansaittua rangaistusta. Mitä hän oli tehnyt, sitä hänelle itselleen nyt tehtiin, ja miehen työ olisi nyt poistua ja jättää Helga, ja silloin, jos tämä häntä rakasti, saisi hänkin kärsiäkseen. Tämä olisi paras kosto.
Mutta taas nähdessään Helgan kantavan Finsenin lahjoittamia rannerenkaita ja timanttineuloja hän tunsi pakonsa mahdottomaksi. Hänen täytyi taistella tuota miestä vastaan tämän omilla aseilla ja taltuttaa nainen tämän omien taipumusten avulla.
Mutta miten hän sen sai tehdyksi? Tätä itseltään kysellessään hän sai vain yhden vastauksen, saman viettelevän, ilkkuvan vastauksen, joka tässä peliluolan ilmassa olikin luonnollinen: "Minun täytyy pelata."
Mutta vaikka hänellä oli kylliksi rahaa omiin tarpeihinsa, ei häneltä liiennyt sitä peliin, eikä hän ensimältä tahtonut keksiä keinoa millä päästä alkuun. Äkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus — hän panisi miehen itsensä hankkimaan rahat — ja kauempaa mietiskelemättä, pysähtymättä ajattelemaan mitä teki, hän tuskallisessa kiihkossa ja sydän pirullisesta ilosta sykkien riensi kasinoon, veti Finsenin syrjään palmujen varjostamaan komeroon ja puhui teeskennellyllä, vavahtelevalla äänellä:
"Veliseni, muistatko kun ensi kertaa kävin luonasi Covent Gardenissa?"
"Jolloin sanoit nälkää näkeväsi? Muistanpa hyvinkin."