"Jonkun äiti", ajatteli Oskar, kun nainen teki ristinmerkin ja huokasi. Mutta kun tämä nosti väsyneet silmänsä alttariin päin, maailman äidin kuvaa kohti, niin hänen kaihoiset kasvonsa kirkastuivat ja huulille ilmestyi vieno hymy, ikäänkuin enkeli olisi astunut alas kuiskaamaan hänelle lohdutusta.
Ja kun urkujen suloiset sävelet sitten tulvivat kautta suuren temppelin, oli Oskar vähällä heltyä itkuun, ja ajatellen omaa äitiään, joka oli niin kaukana, hän sanoi itselleen, että vaikka hän uskoisi poikansa kuolleeksi, niin kyllä kuoleman enkeli häntä lohduttaisi. Oskarin viat annettaisiin anteeksi, erehdykset unhotettaisiin ja haudan tomu peittäisi kaikki hänen rikkomuksensa. Äiti tuntisi itsensä onnellisemmaksi kuollutta poikaansa ajatellessaan kuin mitä koskaan oli saattanut olla tämän eläessä, ja vaikka tuntuisikin kipeältä asiata tältä kannalta ajatella, niin hänhän siitä kärsi eikä äiti. Tämän sydänraukka pääsisi lepoon.
Hän ajatteli myöskin Magnusta, mitenkä tämän viha leppyisi hänen kuullessaan veljensä kuolleen ja hänen raivonsa leimuavat liekit sammuisivat. Sitten hän ajatteli vihollisiaan kotona: nämäkin lakkaisivat häntä herjaamasta ja hän pääsisi häpeästä, moitteesta ja halveksimisesta unohduksen armeliaaseen rauhaan. Lopuksi hän ajatteli pikku Eliniään; hänen herttainen äiditön tyttärensä ei enää kuulisi tylyjä sanoja lausuttavan isästään, vaan tottuisi ajattelemaan häntä vain sellaisena, joka oli aikaisin kuollut. Oi siunattu ja armahtavainen kuolema, joka saat vihamiestemme vainot talttumaan ja rakastavaistemme rakkauden kasvamaan suuremmaksi!
Katkerata oli kuitenkin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että oli kuollut — kuollut häpeässä ja vieraalla maalla, äidin kyynelten putoamatta kasvoille ja lapsensa itkemättä vuoteen ääressä, mikä on kuolevaisten murheellisena lohtuna. Mutta juuri tällä hetkellä vaikenivat sävelet, kello kilahti alttarilla, ja kun hän kohotti silmänsä ja näki papin kohottavan hostiaa, niin hänet valtasi juhlallisen pelokas tunne ja hän lausui itselleen, ettei hän suinkaan itse ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan hänen syntinsä ja kurjuutensa, ja että hän saattaisi nousta, jos vain todella tahtoisi, kuoleman varjosta uuteen ja parempaan elämään.
Sitten muuttui tämä ajatus melkein hänen tietämättään rukoukseksi, ja hän huomasi rukoilevansa, että hänen sallittaisiin aloittaa uudestaan, jättää menneisyys selkänsä taa ja tästä lähin ajatella elämänsä menetettyjä päiviä ikäänkuin siementä, joka ei ollut kuollut, vaikka hän sen oli tallannut jalkojensa alle lokaan. Vain sydämestä tulevat sanat osaavat sydämeen, ja hänen suunnittelemassaan tulevaisuudessa saattaisi hänen häpeästään ja kärsimyksestään nousta vastaisuudessa ääni, joka puhuisi toisiin sieluihin, jotka olivat synnin tahraamat kuten hänen sielunsa.
Mutta kuka hän oli, että hän kenellekään puhuisi? Vain tuhlaajapoika kaukana vieraalla maalla, joka oli tuhlannut tavaransa vallattomaan elämään ja opittuaan vihdoin tuntemaan itsensä, nyt kun ei kukaan enää tahtonut hänelle mitään antaa, käänsi silmänsä kotoa kohti huutaen: "Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole enää mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!"
Jumalanpalvelus loppui ja ihmiset nousivat paikoiltaan. Kun Oskarkin nousi, niin hän hoki itselleen todenteolla vielä jonakuna päivänä palaavansa takaisin kotiin. Vielä vähän aikaa, vielä vain vähän aikaa, sitten hän palaisi Islantiin. Hänen isänsä oli kuollut, niin, hänen armas isäraukkansa oli kuollut; mutta hänen äitinsä olisi elossa ja hän koettaisi korvata hänelle kaiken, mitä tämä oli hänen tähtensä kärsinyt, ja kuivaisi kaikki hänen kyyneleensä. Myöskin hänen lapsensa oli siellä ja hänet hän vaatisi omakseen, kuten aina oli aikonutkin, ja vaikkapa tämä ei edes tuntisi hänen kasvojaankaan, niin hän kuitenkin tajuaisi luonnon äänen ja suostuisi häneen, ja hän olisi tytölle isänä, johtaen ja suojellen häntä. Ja tyttö olisi hänen tyttärensä, ilahuttaisi ja lohduttaisi häntä ja saattaisi rakkaudellaan hänet unohtamaan elämänsä kärsimykset. Vain vielä vähän aikaa, vain vielä vähän aikaa!
Tultuaan ulos suuresta kirkosta hän tunsi ikäänkuin kohonneensa puhtaampaan ilmapiiriin, missä ei enää ollut pakolaisena ihmissuvun kostolta, vaan syntinsä anteeksi saanut sielu jälleen syntyneenä siunatussa ylösnousemuksessa. Ja istuuduttuaan Calais'hen vievään junaan hän alkoi aprikoida, millä uudella nimellä esiintyisi tässä juuri aloittamassaan uudessa olomuodossa.
Sen täytyi olla nimi, joka kylliksi salaisi hänen omansa, mutta kuitenkin hänen synnyinmaalleen ominainen, joten hän, paljon vaivattuaan päätään ja muistiaan, vihdoin valitsi nimekseen Kristian Kristianssonin, tämä nimi kun ei ainoastaan vastannut noita ehtoja, vaan siihen vielä yhdistyivät erityiset jalot muistot, ainiaaksi kieltäen häntä alentamasta päämääränsä lippua.
Mutta saatuansa uuden nimensä hän tunsi sydäntään kirvelevän ajatellessaan, että Oskar Stephensson ei enää olisi hänen nimensä. Stephen oli ollut hänen isänsä nimi ja hänen isäraukkansa oli odottanut hänen vievän sitä eteenpäin yhä voimallisemmin ja kunniakkaammin. Oskarina oi häntä hänen äitinsä vaaliskellut ja hänen äänensä soinnuin se nyt palautui poikuuden armaimpien ja onnellisinten muistojen kanssa. Hän kuuli sen myöskin Thoran kuiskaamana, kun tämä sen lausui onnesta ja lemmestä morsiuskammiossaan väristen, myöhemmin äitiyden hellässä riemussa ja sitten epätoivonsa rukoilevassa tuskassa. Haudatessaan nimensä tuntui Oskarista kuin olisi hän haudannut osan itseään. Mutta olihan Oskar Stephensson kuollut, eikä se nimi enää saattanut olla hänen nimenään.