Varhain aamulla hän saapui Lontooseen ja nyt kuusikuukautisen poissaolon perästä tunsi, ikäänkuin olisi ollut kuollut ja herännyt elämään jälleen. Tyhjien katujen kaikuessa hänen askeleistaan rohkaistui vähitellen hänen mielensä ja hän katseli pelkäämättä tulevaisuuteen. Vaikka palasi ilman ystäviä ja melkein rahatonna, hän näki itsensä sellaisena, miksi jonakuna päivänä tulisi — säveltäjä Kristian Kristianssonina, rikkaana, arvossapidettynä ja ehkä kunnioitettuna, jopa rakastettunakin. Siihen saattaisi kulua kuukausia, vuosia, mutta Jumalan avulla se aika kerran saapuisi. Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hän oli alussa aikonut etsiä itselleen asunnon, jossa olisi tuiki tuntematon, mutta nykyisessä innostuksessaan näytti hänestä tarpeettomalta, joten hän päätti palata vanhaan kotiinsa Short-streetille. Westminsterin sillalle saavuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi katselemaan niitä kodittomia viheliäisiä olentoja, jotka vielä nukkuivat rantapengermillä ja penkeillä, muistellakseen sitä iltaa, jona oli ollut yhtenä noista ja ajatellakseen toista iltaa, joka pian tulisi ja jolloin hänen uuden elämänsä ensi hedelmät olisivat hänen käsissään.
Hän näki tämän kaiken ikäänkuin tulevaisuutta heijastelevassa kuvastimessa. Esirippu laskeutuisi hänen uuden oopperansa ensi esityksen jälkeen, ja ahdinkoon asti täyttyneessä teatterisalissa pauhaisivat myrskyiset suosionosoitukset. Kerta toisensa perästä huudettaisiin laulajat esille, ja sitten vaadittaisiin kiihkeästi ja äänekkäästi tekijää näkyville. Huudot kävisivät huumaaviksi, koko kuulijakunta kuninkaallisten aitiosta ylimmälle parvekkeelle asti kutsuisi esille tuntematonta miestä, joka oli huokunut kärsivän sielunsa vanhaan taruun, loihtien kuivuneet luut eloon. Mutta tuntematon ei astuisi esille; hän ei olisi saapuvilla. Missä hän olisi? Hän olisi alhaalla täällä — täällä yötaivaan alla, itkien ilosta ja kiitollisuudesta ja tyhjentäen taskunsa näille kodittomille kurjille muistoksi siitä yöstä, jolloin hänkin oli koditon ja hyljätty, vannoen, ettei enää koskaan unhottaisi ystävätöntä ja langennutta eikä olisi tyly syntistä ja eksynyttä kohtaan. Hän mielessään näki kaiken tämän tapahtuvan yhtä selvästi, kuin jos se jo olisi toteutunut. Se varmasti toteutuisi! Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hänen ehtiessään Short-streetille olivat hautausmaan ruumisvaunut juuri kääntyneet kadun kulmasta ja kulkea kolisivat aseman holvikäytävää kohti. Melkein kaikki ikkunaverhot numero 1:ssä olivat vielä alaslaskettuina, mutta hänen epäröiden seisahtuessaan ulkorappusten eteen avautui ovi ja nuori nainen astui ulos kiulu ja pesuluuta kädessä, hiukset käherrystötteröissä. Tämä tähysteli Oskaria kuin muukalaista, mutta Oskar puolestaan tunsi naisen heti.
"Etkö muista minua, Jenny?" hän kysyi.
Äänen kuuluessa kuvastivat Jennyn kasvot hämmästystä, mutta tätä seuraava hymyily osoitti, että tyttö jo tunsi miehen.
"No ilmetty ihme! Herra Steevison! Tekö ihka itse? Niin on näkönne käynyt toiseksi, ett' olin selälleni pyllähtää kun suunne avasitte."
"Voinko saada asunnon täällä, Jenny?"
"Voitte hyvinkin. Ja osuitte paki parahiksi. Ikään hautasimme viinurin — siitä tulee keskiviikkona viikko — ja sen huone on juuri siistitty. Tulkaa sisälle, herra Steevison."
"Hiljaa, Jenny! Se ei enää ole nimeni."