Toinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli ympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden luota sanoen:
"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta — mitä antaisin syödäksenne?"
"Mitä tahansa — mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina."
"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista — sellaista nimittäin, mikä kelpaisi teikäläisille."
Niin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: "Eikö islantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?"
"On kyllä, jos siitä huolitte."
"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta."
Sitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas tarkasteli häntä. "Olettekin ehkä islantilainen?" tiedusteli Anna.
"Olen — islantilainen olen", hän vastasi.
"Mikä on nimenne?"