Hänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla äidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi vilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan, mutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala kurkussa:
"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan."
"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme juuri maata menossa."
"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?"
"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi — poikani tytär — ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään."
Oskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen kantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi Oxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja aivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:
"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?"
"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä."
"Pitkä aika siitä jo onkin", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa seinällä, "tuo on varmaan teidän kuvanne?"
"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni."