"Hyvästi, pikku tyttönen, ja Jumala siunatkoon sinua!"
Tyttö astahti makuuhuoneensa ovelle, pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet — hän ei tiennyt miksi. Luonto oli viimeinkin haastamassa hänelle — hänen tietämättään.
Vieras katseli häntä sielunsa syvimmän kaihon väreillessä kasvonpiirteissään, ja tytön kääntyessä hän ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Elin!" hän kuiskasi, ja tyttö palasi hänen luokseen. Hän painoi lapsen sydäntään vasten, suudellen häntä otsalle ja huulille. Oi noita suloisia, lämpöisiä huulia, hän tunsi ne viimeiseen asti!
Hänen silmissään hämärtyi kaikki usmaksi; hän kuuli loittonevia askelia; kuuli oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja sitten — hänen lapsensa oli poissa.
* * * * *
Kristian Kristiansson oli yksinään. Hän tunsi joutuneensa elämänsä pohjasakkaan eikä nähnyt muuta kuin tyhjyyden, mihin ryömisi kuolemaan. Voisiko hän lähteä takaisin Reykjavikiin? Se ei käynyt päinsä, sillä ministeri ja hänen seuralaisensa valmistelivat kemujaan hänen käyntinsä kunniaksi, ja sellaisen remun läpäiseminen olisi korventelevaa kidutusta, jolle itse paholainenkin nauraisi. Voisiko hän palata Englantiin ryhtyäkseen entiseen tapaan elelemään tuntemattomana säveltäjänä? Mahdotonta sekin, sillä hän ei voisi enää eläissään sepittää siten kuin ennen — vanha yllyke oli hävinnyt, lieska oli loppuun palanut, häntä innostanut elämä oli kuollut; hänen maineensa perustukset olivat järkkyneet siitä uudesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään oikeutta siihen, koskapa hänen uransa, ja kaikki, mitä siitä oli koitunut, oli rakennettu vaimonsa haudan häpäisemiselle, ja koska hän oli menestyksestään saanut maksaa ikäänkuin sielunsa hiessä.
Mitä oli hänellä siis edessään? Vanhuus? Mitä oli vanhuus ystävittä, lapsitta, lemmettä, kunnioituksetta; mielessä muisto — tuo ihmisen riutuvien päivien viime ilo — kuin hävitetyn maan läpi juokseva myrkytetty virta?
Eikö hänellä siis ollut mitään edessään? Oli, yksi oli — ainoastaan yksi — ja yksinään värjöttäessään tuossa huoneessa pää käsien varassa pöydällä hänellä oli vapisuttava, karmiva, sykähdyttelevä tunne, ikäänkuin yliluonnolliset siivet olisivat lepattaneet hänen yläpuolellaan ja kauhea ääni jylissyt: "Synnin palkka on kuolema!"
Samassa hän kuuli toisiakin ääniä — inhimillisempiä ja kotoisempia — jupisemassa lähellään. Joku virkkoi: "Hän on nukahtanut, mies parka", ja toinen: "Ehkä on ryypännyt liiaksi." Sitten kosketti käsi hänen olkapäätään ja hänelle huudettiin korvaan: