"Eikö teidän olisi paras käydä levolle, herra?"
Siinä oli hänen äitinsä, ja takana Magnus, ja molempia katsellessaan hän huomasi noiden mielestä olevansa juovuksissa. Sydämensä ja aivojensa rajussa melskeessä sopi hänelle paremmin jättää heidät siihen uskoon, ja hermojen jännitys olikin käynyt niin tiukaksi että hän jaloilleen noustessaan, hoippui kuin juopunut.
"Hei, mikäs nyt?" hän nauroi. "Viinannepa lienee tuikeata, emäntä. Mutta siitä viis! Kelpaa parhaaksi yömyssyksi ja tuottaa sikeämmän unen. Olen väsyksissäni, kovasti väsyksissäni, mutta aion vetää pitkät unet viimeiseltä — pitkän pitkät unet viimeiseltä."
"Mutta huomenna on uudenvuodenpäivä", muistutti Anna. "Kellot soivat sarastaessa, ja ruununvouti saapuu tänne sitten hetimiten, joten teidän on oltava varhain liikkeellä, jos mielitte olla valmiina huutokaupan alkuun."
"Niinpä tosiaan — olin unohtanut koko jutun — ja koska emme voi sopia tytöstä, niin minun täytyy ostaa tila kaikin mokomin. Kerroin tarvitsevani sitä erikoiseen tarkoitukseen, vaikka en sanonut mihin. Se on minun salaisuuteni, emäntä, mutta saatanpa tuon mainitakin. Tarvitsen sitä äidilleni."
"Äidillenne."
"Niin juuri! Hän on syntyisin näiltä tienoin, ja vanhus raukka tahtoisi päättää päivänsä täällä."
"Hänkö siis neuvoo teitä ostamaan maatilan?"
"Ei sinne päinkään! Hän ei tiedä tuon taivaallista koko puuhasta. Teen siitä yllätyksen. En ole ollut hyvä poika, mutta mennessäni pois, siinä mielessä, ett'en enää konsanaan palaja, tahdon olla siitä varma että kelpo vanhus on onnellinen ja hyvässä tallessa ja että hänellä on katto suojanaan."
Hän nauroi, jälleenkin tuntien tempovaa painostusta sydämessään, ja sanoi sitten Magnukseen kääntyen: