"Pahoittelen, kun ostan talonne, ja te jäätte puille paljaille, mutta kauppa on kauppa, ja kenellä on rahaa maksaa, sillä on vapaus tarjota."
Magnus siirtyi syrjään, halveksiva ilme kasvoillaan.
"Älkää noin apealta näyttäkö. Luulette saaneenne pahaa kohtelua osaksenne ja kenties on niin käynyt, mutta olette onnellisin mies Islannissa minun mielestäni. Luulette, että kun olette tehnyt hyvin työnne, teidän tulisi saada palkintonne, mutta mitä oikeutta on meidänlaisilla ihmisparoilla odottaa palkintoa tässä maailmassa? Luulette miestä rikkautensa vuoksi kadehdittavaksi, mutta mitä hyvää on taskun täyttämisestä sydämen tyhjäksi jäädessä? Ja luulette, että Kuolema viattomat ja onnelliset surmatessaan on julma hirviö, mutta on pahempaakin kuin Kuolema, ja sitä on Elämä, silloin kun ei ole ketään, joka välittäisi, elätkö vai kuoletko. Reipastukaahan toki! Teillä on terveytenne ja hyvä nimenne, sekä rakastettavana ja rakastamassa äitinne ja tuo suloinen tyttönen. Mitä hittoa teillä siis olisi valiteltavana? Ei ikinä mitään!"
Sanoessaan tämän puolittain tosin tunteellisesti ja puolittain sitä pilana teeskennellen hänet hetkiseksi valtasi entisten poikuusaikojen mieliala ja hän laski käsivartensa poikittain veljensä hartioille, kuten oli entispäivinä hänen tapanaan ollut, mutta Magnus väisti värähtäen.
"Kynttilänne palaa makuuhuoneessa, herra", huomautti Anna jämeästi.
Ja silloin hän näki äitinsäkin yrmeästi silmäilevän häntä, kuten ainakin vierasta, joka oli tullut heidät ulos kodista työntämään, joka oli koettanut houkutella tyttöä heiltä pois ja joka saattoi nauraa heidän tilaansa ja ajatella ainoastaan itseään. Ja ajatellessaan tämän olevan viimeisen, mitä äidistään näki — ajatellessaan, että oli odottanut peräti toisenlaista eroa; että kaikki anteeksiannon ja sovinnon toivo oli mennyttä; että äiti ei milloinkaan saisi kuulla tuhlaajapoikaansa kohtaan osoittamansa sitkeän luottamuksen osuneen oikeaan eikä tietää hänen olleen ja menneen, hän sai töin tuskin pysytyksi lannistumatta ja aluksi vielä lopussa kavaltamatta itseään.
Mutta kooten vaatteensa, jotka oli pantu pankon korvalle kuivamaan, hän kääntyi makuuhuonetta kohti ja sanoi, taaskin puhjeten nauruun, joka vihlaisi Annan sydäntä kuin miekka:
"Ette saa näyttää noin alakuloiselta, emäntä. Kun asiat ovat pahimmillaan, niin ne eivät voi muuksi muuttua paranematta. Teillä on ollut vastuksenne, mutta huomenaamulla juotte maljani äitini kurkihirren alla. Hyvää yötä."
Ja sitten hän hoipersi vierashuoneeseen.