"Sitä minäkin olen ajatellut", säesti Magnus.
Aina tähän hetkeen asti Anna oli vain yritellyt lyöttäytyä Magnuksen mielialan mukaan, mutta nyt sai hänet Magnuksen äänen outo sointu epäilemään, että hän oli herättänyt pahanhengen, ja hän katsahti poikaansa kauhistuen.
Tämä otti pullon ja joi; hän joi pullon kaulasta ja jokainen pisara valoi uutta myrkkyä mieleen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua kuumeisen loistavina, ja Anna vapisi. Hän muisti, ettei Magnus ollut maistanut väkijuomia sen koommin kuin Thoran hautajaisaikana; sitten hän ajatteli isäänsä, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
"Emme siitä enää puhu", hän sanoi koettaessaan ottaa pulloa pois, mutta
Magnus ei hellittänyt sitä kädestään.
Äiti ja poika taaskin silmäilivät toisiaan, ja sitten Anna astui vieraan ovelle kuuntelemaan.
"Onko hän lukinnut sen?" kysyi Magnus.
"Ei, pelkään — ei, ei ole."
"Mitä hän tekee?"
"Kynttilä on sammuksissa — kaiketi hän jo on makuulla."
"Sitten", tokaisi Magnus, "hän on riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle ja lompakko on vielä hänen yllään."