"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.
Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.
Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan, mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.
"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"
"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."
Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi "mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti, kuin Thoran kanssa kihlautui:
"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat — tämän vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"
Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille, että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen: "Olkoon rauha!"
"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä siihen?" intoili Oskar.
"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis. Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän: