"Pistäydytkö sinä tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina uudelleen — se voisi väsyttää."
Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva lastiaan — hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin kulmassa oli talo rakenteella — hän kuuli muuraajan lastan kepeän kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa — hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.
Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin virralla — hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin, menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.
Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.
"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa tämä kuultaisiin Tanskassa!"
"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.
He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.
Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"
Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin, ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri säveltäjä!"
Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa — Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.