"Helga!" huudahti Oskar.
"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet — työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa ympärille.
Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti: "Thorako siellä?"
Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.
"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se vain on. Alkaa hämärtää."
Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."
Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen jatkoi:
"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar — Oskar Stephensson, säveltäjä — kuolee maailmalta."
Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen — sen koronlaskuja, sen saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.
"Kyllä on sääli", hän lausui.