"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.
"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"
"Ei, ei, ei!"
"Ei niin mitään tietä, Oskar?"
"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin muisti jättäneensä hattunsa lehterille.
Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen hymy huulillaan.
"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää — ei koskaan, ei!" ajatteli Oskar.
V.
Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua — Oskar alkoi rakastua Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.
Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina, minkä he saivat olla kahden kesken kotona.