Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät aloittaisivat istuntonsa — kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä, että Oskar nai hänet.
Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa, jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä sopessa — nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar todenperään välittänyt Helgasta.
"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"
"Miten sattuu, Thora."
"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista huomaavaisuutta toiselle naiselle — niin etkö pidä mustasukkaisuutta siinä typeränä?"
"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on tahtonutkin."
"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"
"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on, että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."
"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan —"
"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin kirkas metalli — mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."