"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"
"Niin on, totta tosiaan — tuskaannuksineen ja pettymyksineen, lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä, silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."
"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta — kumma kun et itse ole mennyt naimisiin."
"Siksipä juuri, tyttöseni!"
Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he vetäytyisivät kiinni — lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen! Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena loppuun asti.
Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki suloisen rakkauden sankaruus luhistui.
"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"
Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.
"Eteväkö? — tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa tulelle!"
"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."