Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi — hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.
Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven, avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli — sininen voile-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat kiiltävän kuorensa alta.
Thora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen vaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä — lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän kummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi, mihin ne nyt käyttäisi — päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle, jolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt Pelastusarmeijan suojakodin väkeen.
Uuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen ylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja tiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen laaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta röijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa kiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia paikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin — mutta ajatteli, ettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi edelleen.
Huoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat hänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt hopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut hiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti. Kuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja onnellisena.
Mitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: "No mutta Helgahan tässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta aivan — niin, todellakin aivan yhtä sievä!" Ja sitten Helga suutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi — kenties palaisi takaisin Tanskaan.
Hän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten tuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.
"Thora!" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.
"Minä tulen", vastasi Thora.
"Entäs se suuri yllätys?"