Toinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta menettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa: "Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut kovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä vennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä olisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä tunnustamasta minua pojakseen."
Ja hän jatkaa täynnä toivoa: "Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme pääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle saakka."
Ystävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva
Bergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.
Sitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää nimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.
"Sydän täynnä toivoa", Väinö kirjoittaa, "käännyin Teidän puoleenne, koska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä, kun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta."
Sitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja kääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi elämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa häntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.
"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä kohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle elämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja kuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä vielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla jotakin toisillemme."
Sitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy matkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi, sekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja toivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne kuin maalle.
Sitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen, tunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi ajattelematta äitiä.
Hän kirjoittaa: "Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan ajatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee yksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan ponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä on meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan."