Näin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla odottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se, mitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten toteutuu.
Hän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin parilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön leikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.
Täällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut tavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen oli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen kuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää ollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut. Vuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka, samat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi ja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun pitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea, mitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja toi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa toisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien tyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän kasvatusveljelleen.
Muitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva
Berg. Mutta paras oli jäljellä.
Hän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:
"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten päivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin ajatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin Lahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei sekään onnistunut.
"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman kiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se pieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.
"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja nyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään ole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'."
Väinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä, mikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan syytteli itkien itseään:
"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen, jolloin sain kirjeesi." Ja sitten: "Luulin, että sinä vihaisit minua. En ole voinut nukkua ainoatakaan yötä". Ja hän jatkaa: "En ole voinut sitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä itkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat vehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja makeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se oli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit, että siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö kulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut, jos ei sinullakaan." Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut saavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: "Minun tapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin."