"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan. Se on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi hauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa asemassa kuin minä.
"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin."
Ja sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi kirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota jatkui hänen kuolemaansa asti.
Myöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle sankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi synkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään on kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.
Edellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä, että se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu itsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon sekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen taipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja joka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen sairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä olisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle. Väinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut mielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen lohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että hän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut mieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian kipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että hänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen silmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin etsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut välikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän saavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin paljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää, mutta minä tiedän, että hän saavutti sen.
Ei ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa voitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella, tosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan revolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni loppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta kotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin, vangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.
Voi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria myöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen luullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä voimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella olleisiin henkilöihin.
Hänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi "vihollista", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta käsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri kovasti sitä, että hänestä oli tullut "punainen", ja hänen suhteensa Väinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä Väinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui Väinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka vielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn kuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla "Lyydia" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön silloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten tähän.
Siihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän silloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin kysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja hänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä olisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.
Todellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö. Hänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän heti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö huomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen avuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi nimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos ne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea niitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.