Otteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:
Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.
"Äidillinen Ystäväni!
Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden, mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön, josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.
Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani, mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani niin kuin tunnen.
Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.
On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän kanssaan.
Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista, miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa, olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)
Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin tarpeellisen huvimatkan.
Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.