He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme sitä varten opin saaneet."
Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä, joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta. Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä — anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja siittää Hellaalle kostajia."
Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."
Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.
Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He nukkuivat tuuheiden tammien alla — ainoatakaan soihtua he eivät olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa. He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja. Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin, ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua solaan.
Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.
Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja levollinen, malmille helähtävä puhe:
"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla, ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat minun kauttani. Eikö ole niin?"
Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille: "Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."
Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan, kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.