"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää hyvästi, kuninkaani."
"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen. Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.
Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski kämmenensä hänen rinnallensa:
"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin sydänyötä kestää."
"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.
"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin toiselle puolelle Megistiaan seurassa.
"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.
"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.
"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."
"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä, jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."