Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi! Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme paikoillemme, koska rakastamme sitä."
Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta, kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä. Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä, loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.
Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet liikkuivat vain hitaasti — piti annettaman Hydarneelle aikaa ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä. Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa. Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla. Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta. Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret, jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä, raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin, jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan, kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi. Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet, kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.
Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:
"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin. Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin! Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen. Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni! Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne läpi — siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."
Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.
Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet, tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"
Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle. Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä, niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.
Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle, johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset aukoivat hänelle paluutietä.
Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana: Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta vinkuen lentelivät — pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla; heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen. Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.