Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet, katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi heistä huusi:
"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."
Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja. Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua, hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien sivallukset.
Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä. Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät, ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.
Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa, portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle, uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin, eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.
Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan — vihattuun, kirottuun kaupunkiin — oli avoinna. Voittokulussa hän karautti eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui häneen ja valkeat hampaat purivat — niinkuin villisikojen, joiden suu vaahtoaa verestä.
Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka — mutta kaikki verettömiä.
Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä, joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt. Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:
"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman miehen, Demaratos."
Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata: