"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä hänelle korkeimmaksi kunniaksi."
Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:
"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen sijassansa kuin omassasi?"
Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:
"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"
"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.
Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät. Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat — he kirkuivat kuin teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät sen intialaisille koirille.
Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden. Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden haltuun.
Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja tulivat hapuillen solaan.
He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea, jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut kypärää eikä tukkaa — kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki. Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon hänet oli naulattu.