Xerxes! Xerxes! Suurkuningas — tulella ja miekalla. Kauhu humahti läpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.
Muutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä. Vanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat miekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti päättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen temppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja porttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella. Soihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät imulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.
Kun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan kohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien. Silloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö alkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa silmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan. Nuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat roihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat nokeensa vasten marmoria ja kiveä.
Aurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta ei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas saapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.
Sadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt. Suurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta vaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin jyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne ponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili ylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita. Sadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin että niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät juhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka jymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.
Taivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana ja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti ympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei suuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen auringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään joukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin puolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta, jossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa hävitystyötä.
Pylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet iskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta tytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin että yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen hymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat halkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita. Kädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui rymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot, joita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä, jotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään aina sama utelias hymy.
Yli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet kaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja pyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että liekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin joutui tulen uhriksi — vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet käpristyivät niinkuin palaneet sormet.
Xerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle. Hän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän katsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa ja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea kohden.
Persialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen hänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei liikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja sysäsi sen auki.