Kuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin kotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni yksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä edessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.
Athene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka nuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi jäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli häntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli vanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat tehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä, niin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen pään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti rinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää katsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri tähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut kuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea käsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna. Mutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta käärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi yksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa tukipuussa.
Xerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän näki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä ja huusi: "Soihtuja!" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle ojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.
Liekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä astui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen patsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut jumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla niinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva joutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä. Vasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja piti uhaten keihästä valmiina pistoon.
Xerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan mikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä ruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi helakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas jumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi makaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan eteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki valkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin kilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin yli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut hopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa kalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa maahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden henkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.
Xerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen etenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna kohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.
Kahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina katsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa kulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet kasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä selkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni hänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka jo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.
Nyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen kuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa niinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset nousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi kaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran alta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä: "Athene — Promakhos!" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.
Huudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä ääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: "Athene Promakhos — Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa puolesta."
Niin, itse Athene asteli yli Akropoliin — hän, joka yöllä oli tähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari ei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen rinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja hänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui hänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei ainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei ainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.