Lautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan raastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun. Sitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan kiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar oli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa. Athene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut ikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota olentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan palamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa kahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui keihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että sen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki hitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua jälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään persialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren vieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.
Hyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa, missä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä epäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät kivet.
Hän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien saframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden tyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki ja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä huulillaan. — Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka tekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat jumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin, melkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa voisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan ole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme naisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla. Me kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän edessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman kurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne pystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä ja hiirenjyrsimiä — järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.
Mutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä — liekin leimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta. Kunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna itseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja kostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan Susaansa. Hänen silmänsä kostuivat — hän muisti äitiänsä Atossaa, Kyroksen tytärtä.
Xerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin kaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.
Ensin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien
Harmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne
Susaan.
XXVIII.
Klepsydra.
Eräässä savuavan linnanpihan alaisessa luolassa istui Athene
Promakhos.
Kallionlohkareet olivat kätkeneet hänet hänen hyppäyksensä jälkeen, ja pitkin kapeita kiveenhakatuita portaita hän oli astunut alas klepsydraan. Hämärää luolaa valaisi pieni temppelilamppu, jota hän oli kantanut suuren pyörökilven suojassa, mutta sitten laskenut kädestänsä kaivon reunalle. Pronssikansi oli nostettu aukolta ja pieni lepattava liekki leikkasi pitkän valojuovan alas syvyyteen.