Athene Promakhos oli ottanut kypärän päästänsä. Hänen tukkansa ei ollut tyttömäisissä pitkissä palmikoissa. Sen raskas vaaleanpunertava rikkaus oli päässä sykeröllä, kypäränkuvun muodon mukaisella. Mutta se ei ollut mikään kuva, joka istui leväten klepsydra-luolassa. Naisellinen olento se oli, lihaa ja verta. Vielä nuoret kasvot, valkeat öiden valvomisesta, herpautuneet väsymyksestä, katselivat suurin unettomin silmin näkymättömän maailmaa. Hän oli täyttänyt temppelivelvollisuutensa ja pelastanut jumalattaren pyhän lampun persialaisten surmanlyönniltä. Piilossa olevassa luolassa eli sen pieni liekki niinkuin itse jumalattaren kalpea ja sairas haamu. Sen tuli lepatti ohuessa sydämessä, mutta lamppu oli öljyä täynnä, hän oli itse edellisenä yönä pitänyt siitä huolen, vieläpä pelastanut pienen öljylekytoksen panssarinsa kätkössä, jotta hänellä olisi ravintoa liekille.
Kaivon syvyydessä kuohuu ja välkkyy elävä vesi. Hän kumartuu yli reunan, mutta hänen katseensa ei kanna sinne asti, hän vain kuulee sen, niinkuin se olisi hänen oman ruumiinsa verta. Täällä hän tahtoo istua, kunnes persialaiset ovat poissa, jos ne koskaan Hellaan jättävät. Mutta jos niiden valta jää pysyväksi, niin hän on näkevä jumalattaren lampun kuolevan ja itse kuoleva, kun klepsydran vesi ei enää voi häntä hengissä pitää.
Nyt tuolla yläilmassa maailma sortuu raunioiksi. Viimeinen näky siitä oli temppelien tulimeri. Barbaarit eivät ole mitään säästäneet. Hän näki heidän soihtunsa nousevan yksin linnan suojelusjumalattaren taivaasta pudonnutta kuvaa kohden. Sekin lienee jo kauan sitten hiiltynyt. Jumalattaren keihäs ei pudonnut suhisten alas pysähdyttämään röyhkeitä tunkeilijoita. Eikä Poseidon ajanut ylös Salamiinlahdesta tuliharjaisilla merihevosillaan ja kolmikärki suunnattuna kohden Ateenan hävittäjiä. Niinkuin pyörremyrsky oli barbaarilauma kulkenut yli Hellaan silpoen ja särkien kaiken tieltänsä, ryöstäen mukaansa tahi jaoittaen maahan. Ehkäpä se on jo saapunut Spartaan ja riehahtanut läpi Taygetos-laakson tappaen kaiken elämän, paiskaten sen kallioon, ennenkuin se ennätti päästää äännähdystäkään.
Hän tunnustelee sydäntänsä, niinkuin olisi jotakin hänessä itsessään surmattu.
Olympiankin ne varmaan hävittävät. Pysähdyttävät juhlan, jota kansa surutonna viettää, tuo hullu ja kevytmielinen, niinkuin uhkaavien aseiden kalske voisi hukkua juhlaleikin pölyyn. Samalla hetkellä, jolloin barbaarit tulvana kulkevat yli maan, he leikkivät kuin järjettömät lapset, juoksevat kilpaa ja pieksävät nelivaljakoltansa ympäri kilparadan kääntöpatsaita, aivan kuin voisivat paeta kuolemaa ja orjuutta.
Hän muistelee mennyttä aikaa. Kolme olympiadia. Hän näkee jälleen edessänsä radan, simpukansekaisella hiekalla peitetyn. Hän kuulee lähtöön käskevän huudon, ja hän näkee itsensä juoksemassa kuusitoistavuotiasten tyttöjen joukossa, vilisevässä vauhdissa, tuulen vilahdellessa hänen lyhyen ihokkaansa villan alle. Hän näkee juoksemassa miehen, levollisin, pitkin askelin, miehen sitkeän ja kärsivällisen, jota eivät kannusta kilpaveljet, vaan oma sisäinen olemuksensa.
Toisenkin juoksun hän näkee silmäinsä edessä: hän näkee itsensä juoksemassa kuin pakenevan hirven — ja takaa-ajajan niinkuin metsästäjän, jonka kuuma henkäys pistäen polttaa hänen selkäänsä, kunnes hän itse yht'äkkiä kääntyy ja kaatuu hänen syliinsä kädet nyrkkeihin puserrettuina ja koko ruumis täynnä vastustushalua.
Hänen rintansa kohoilee rauhallisesti nyt, kun hän muistelee tuota yhtymystä ärsytetyn jumalan kanssa, suuttuneen metsästäjän, joka ahmivalla verenhimolla ottaa haltuunsa saaliinsa ja painaa siihen voimansa merkin.
Merkki hänen olemukseensa oli jäänyt niinkuin raivoisan jumalan voimasyleilystä. Ja niinkuin jumalain valtaamat maalliset naiset hänkin oli synnyttänyt lapsen. Mutta kohtalo oli sen häneltä riistänyt — ei hylätäksensä sen kuolemaan tahi antaaksensa sen kasvaa kaukaisissa seuduissa idolialaisten nymfien keskellä, vaan antaaksensa sen kasvaa maailman kovimman kurin alaisena. Hänen pienet poikansa olivat kaikista veren siteistä vieroitetut. Isänä heillä oli syssitian kovat kivivuoteet ja äitinä karkeat villamekkonsa. Ruoska oli heidän holhoojansa. Ei kukaan omainen heitä koskaan syliinsä sulkisi. Hän oli päästänyt heidät luotansa, koska heillä ei ollut isän käsivarsia leposijanansa, ei kodin aurinkoa lämmitelläksensä itseänsä. Kaikki Spartan isät olivat ankaria eivätkä hyväilyjä tuhlanneet. Mutta hänen lastensa isä ei edes ollut halunnut nähdä niitä. Hän pysyi kaukana niistä, kuin ne olisivat olleet jumalain lähettämä rangaistus eikä siunaus. Vain yhden ainoan kerran oli hänen kohtunsa maistanut hedelmöittymisen suloa. Oliko se Artemiin rangaistus siitä, että hän nuoruuden vallattomuudessa oli astunut hänen pyhään lehtoonsa, ottanut jumalattaren kiristämänsä rakkauden valan todistajaksi.
Tuhat kertaa suurempi rangaistus oli kuitenkin Hellasta kohdannut, kun se ei ollut äidinvelvollisuuksiansa tuntenut, vaan jättänyt maan autioksi ja puolustajitta, ja kun kavaltajat olivat myyneet sen ja opastaneet barbaarit sen kaikkein pyhimpään. Kaikki olivat pettäneet isiensä maan ja jättäneet jumalain pyhäköt vihollisten liekkien ruoaksi.