… Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli istunut täällä klepsydran ääressä. Mutta kohta oli öljyastia tyhjä. Silloin sammuisi Athenen pyhä lamppu ja ikuinen pimeä huuhtoisi pois hänen pyhän kaupunkinsa viimeisen muiston.
Vain kaksi kertaa hän oli klepsydran pimeästä syvyydestä juonut vettä virvoittaaksensa polttavaa kurkkuaan. Se oli kylmää, mutta se oli maistunut suolaiselta ja katkeralta eikä sammuttanut hänen janoansa. Ehkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi yhdessä tämän lampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja ehkä varjojen lukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden, jonka hän elämässä oli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän kuitenkin oli rakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin hän pyytäisi varjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.
Eikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti, ollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi syvyydessä hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut? Oliko kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö hän jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt: jumalattaren, jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat nielleet — kaiken — kaiken — vain ei yhtä ainoata nimeä. — Omaansa hän ei enää muistanut.
Varjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut jonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja kuitenkin keveästi — vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin surua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei olisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota veti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin vanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät tuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta kahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran talvista viidakkoa.
Kauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa, joiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin kielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä väräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.
"Kuka olet, nainen? Ja mitä teet täällä?"
"En tiedä sitä", vastasi hän. "Olen unohtanut kaiken."
"Vain murrettasi et ole unohtanut, joka sanoo samaa kuin pukusikin, että olet maan tyttäriä. Kenen ovat nämä aseet?" hän kysyi edelleen ja otti keihään käteensä. Sen yläpäässä oli koukku, hän ripusti kypärän siihen ja laski sen kaivoon.
"Jos klepsydrassa vielä on vettä Hellaan lapsille, niin ei ole jumalainkaan armo vielä lopussa", sanoi hän ja antoi keihään hiljaa painua syvyyteen. Kuului loiskahdus ja pian senjälkeen hän varovasti veti vettätäyden kypärän takaisin.